Olisihan hänen pitänyt tietää, että lammelle oli tyhmää mennä tähän aikaan kesästä. Aina siinä paria viikkoa ennen juhannusta lähes kaikkien vesien väki kävi varsin kuumana, ja oli lähes täysin varmaa, että ulkopuolinen saisi heidän alueellaan selkäänsä.
Mikael oli tiennyt tämän, mutta miksi tieto ei ollut perille asti? Hän nimittäin oli kuin olikin päättänyt lähteä lammelle kalaan ja vieläpä ilman mitään puolustusvälineitä.

Veden väki oli tietenkin moisesta suivaantunut ja olisi varmasti mielellään tehneet hänestä päivällisensä. Onneksi hän oli päässyt räpiköimään rannalle ja selvinnyt ainoastaan murtuneella jalalla ja ikävällä haavalla kyljessä.
Tosin, hän olisi varmaan mätääntynyt sinne rannalle, ellei Mahla olisi osunut paikalle ja vienyt häntä hoivattavaksi omaan majaansa.

"Jäänkö henkiin?" Mikael kysyi Mahlalta istuessaan mukavien lattiatyynyjen päällä ja toisen tutkiessa kyljen haavaa.
"Jäät", Mahla vastasi sivellessään naarmun reunoihin jotakin tuoksuvaa salvaa. Töhnä poltteli hiukan, mutta ei se Mikaelia haitannut.

Ei ollut mitään kummallista, että Mahla niin hyväsydämisesti piti hänestä huolta. Toinen oli metsän haltija; lempeä olento, jolle jokainen metsässä oli jossain määrin rakas ja vaati suojelua. Jopa tyhmänrohkeat, jääräpäiset metsätontut, kuten Mikael, jotka viis veisasivat yleisistä säännöistä ja joutuivat aina sen takia paikattavaksi, saivat osansa haltijan suojelusta.

"Tämä muistuttaa vähän sitä, kun me ensimmäisen kerran kohtasimme", Mikael muisteli yhtäkkiä Mahlan saatua siteet miehen ympärille, ja tämän noustua varovasti istumaan. "Muistatko? Silloin kevättalvella."
Mahla virnisti ja nousi viedäkseen purkit takaisin paikoilleen.
"Kuinka kovan tällin sait, kun alat nyt jo hourailla menneistä?" hän kysyi. Mikael nauroi.
"Et vain muista", hän kiusasi. "Mutta siitä on kauan..."
Hän muisteli hieroen kapeaa leukaansa. "Olisikohan jotain... ihmisiän verran?" Mahla pyöräytti silmiään. Toki hän Mikaelin muisti. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun tontunpahanen sai itsensä kolhuille, ja tunnollinen haltija sitten kävi noukkimassa turvaan.

"Olisitko hetken hiljaa, maanvaiva, joidenkin on tehtävä töitä..." Mahla huomautti olkansa yli työnnettyään purnukat paikoilleen ja työnnettyään jalallaan jakkaran takaisin puuhyllyjen alle. Hän oli liian lyhyt ylettyäkseen kaikista ylimmille hyllyille, mikä sinänsä ei ollut yllättävään, kun otti huomioon, että hyllyt olivat melkein katonrajassa. Ne kun eivät olisi muuten mahtuneet koko asuntoon. Haltijan mökki muodostui ainoastaan yhdestä pyöreästä huoneesta, johon oli ahdettu kaikki tarpeellinen, sekä pienestä parvesta, jonne kiivettiin kapeita tikkaita pitkin. Tässä tapauksessa tarpeelliseksi laskettiin myös kirjahyllykaupalla pölyisiä opuksia, lasipurkkeja ja rasioita täynnä outoja aineita sekä lasivitriinillinen joitakin kummallisia esineitä, joiden käyttötarkoitus jäi ulkopuolisilta hämärän peittoon. Täsmälleen keskellä oli pehmoinen kasa tyynyjä ja vilttejä hyvin pienen kehän sisällä, ja tuon läjän päälle Mikael oli asettunut varsin mukavasti.

Uteliaana tonttu katseli, kuinka Mahla kiersi kiireettömästi kaapeilla ja hyllyillä keräten joitakin tykötarpeita, ennen kuin istuutui petikasan viereen lattialle viltin päälle. Toisen katseesta välittämättä hän alkoi jauhaa oudon tuoksuisia kasveja.
"Mitä sinä teet?" Mikael ei malttanut olla kysymättä kun Mahla huolellisesti nyppi tahnasta siemeniä pois.
"Murskaan tätä kasvia."
"Älä. En olisi arvannut."
Mahla hymyili tontulle.
"Mäkimeiramia sinulle", hän selvensi. "Se auttaa särkyyn."

Mikael katsoi toista pitkään. He tosiaan olivat tunteneet toisensa jo vuosia, mutta Mahlan ulkonäkö ei ollut muuttunut tippaakaan. Edes iho ei ollut tummunut, mikä yleensä oli ainoa merkki haltijoiden vanhenemisesta. Mika tiesi ulkonäöltä erään järven haltijan, jonka iho oli musta kuin puun kaarna, ja Mikaelin tietojen mukaan haltija oli Mahlaa nuorempi. Olikohan järven haltijan työ jotenkin rankempaa?

"Saanko kysyä jotakin?"
Mahla ei vaivautunut vastaamaan. Hän tiesi, että Mikael kysyi joka tapauksessa.
"Onko hoivaaminen sinulle aina vain työtä?"
Yllättyneenä haltija lopetti puuhansa ja kohotti katseensa.
"Mitä sinä höpötät?" hän ällisteli. Oli tavallaan pelottavaa, kun kuuli Mikan miettivän syvällisiä. Tonttu sipaisi hiukset kasvoiltaan ja nousi pystympään tyynyjen keskellä.
"Niin, että onko tällainen touhu sinulle vain työtä?" hän toisti.
"Pitäisikö sen olla jotain muuta?"
"No, ihmisillä parantajiksi ryhtyvät sellaiset tosi myötätuntoiset henkilöt."
"Enkö minä ole myötätuntoinen?"
Mika kohautti olkapäitään paljon puhuvasti.
"Et koskaan ainakaan anna sen näkyä. Hoidat vain hommasi kunnialla ja katoat."
"Minun täytyy tehdä niin!" Mahla huomautti kipakammin kuin oli aikonut. Mika hymyili pahoittelevasti.
"Niinpä niin."

Mahla nousi seisomaan mäkimeiramitöhnän kanssa ja laski sen pöydälle siksi aikaa kun laittoi veden lämpiämään tulisijaan. Mika paransi jälleen asentoaan ja yritti olla ajattelematta särkevää jalkaansa tai polttelevaa kylkeä. Se oli kiusannut häntä jo jonkin aikaa, se kuinka Mahla ei koskaan antanut tunteidensa näkyä. Toki haltija hymyili ja osoitti muutenkin olevansa elossa ja tässä maailmassa, mutta tämä ei koskaan antanut ilmi, mitä mielessä liikkui. Huolimatta pitkästä tuttavuudesta, Mika ei tiennyt Mahlasta oikeistaan mitään, ja hän tajusi kuunnellessaan toisen hääräämistä, ettei edes osannut sanoa, mistä haltija piti tai mistä ei.

Mikael huokaisi. Ei kai sen oli pitänyt häntä vaivata: tontut ja haltijat olivat kaksi hyvin erilaista otusta, eivätkä yleensä piitanneet toisistaan. Mahlalla ei ollut mitään syytä olla hänelle avoin, eikä mitään syytä pitää Mikaa ystävänään. Mahlahan oli paljon vanhempikin ja luultavasti ainakin jonkin verran fiksumpikin. Mika sulki silmänsä hetkeksi. Tyhmää ajatella ikäviä asioita, kun ei ole mitään aihetta surkutteluun.

Hetkisen päästä Mahla toi tontulle kupposen höyryävää teetä.
"Ah, kiitos. En kyllä tahtonut teetä", hän huomautti ottaessaan kupin vastaan. Mahla kohotti kulmiaan.
"Juo se kokonaan niin saat nukuttua", hän sanoi.
"Aiot siis tyrmätä minut. Sepä mukavaa."
Mahla pudisti päätään.
"Se auttaa edelleen särkyyn, hölmö", hän muistutti. "Ei mitään muuta."
Epäluuloisena Mikael tutki kupin sisältöä. Tee tuoksui vähän väkevälle, eikä tonttu uskonut, että se olisi ollut erityisen hyvän makuista.

"Minne sinä menet?" hän kysyi huomattuaan Mahlan laittavan kengät jalkaan.
"Käyn vielä iltakierroksen metsässä", haltija vastasi. "Pärjäät varmaan sen aikaa yksin."
Välttyäkseen vastaamasta Mikael hörppäsi kuumaa nestettä varovasti. Se maistui juuri niin karvaalle, kuin Mika oli olettanutkin.
"Miten olisi hunajaa seuraavan kerran", hän nurisi, mutta Mahla naksautti kieltään.
"Se on sinulle ihan oikein, kun harhailet lammelle ennen juhannusta!" hän huikkasi oven raosta, ennen kuin pujahti kasteiseen kesäyöhön.

Seuraavana aamuna Mahla heräsi säpsähtäen. Hämmentyneenä hiuksiaan haroen hän nousi istumaan ja kurkisti ikkunasta ulos. Muutama nousen auringon säde kimalteli kasteen kostuttamassa ruohikossa, mutta oli vielä hyvin aikaista. Todettuaan, ettei saisi enää unen päästä kiinni, Mahla nousi ylös ja kömpi alas parvelta. Mikael nukkui vielä käpertyneenä peiton alle suippoja korviaan myöten. Hetken ajan Mahla leikitteli ajatuksella, että olisi ihan kiusallaan herättänyt autuaan tiedottoman metsätontun, mutta päätti sitten antaa toisen nukkua. Uni tekisi haavereille hyvää.

Ajatus sai Mahlan pysähtymään pannu kädessään. Varovasti, kuin peläten toista, hän vilkaisi tontun suuntaan. Tahtoiko hän Mikaelinkin vain parantuvan sen verran, että saisi palattua tonttujen luo? Pian pois hänen harteiltaan, jotta hän voisi keskittyä seuraavaan asiaan? Seuraavaan asiaan, jonka voisi valmistuttuaan heittää pois mielestään ja tarttua seuraavaan? Ja sitten taas sitä seuraavaan? Ja sitä seuraavaan? Noin muotoiltuna kuulosti kuin Mahla olisi yhtä kylmä kuin lokakuun routa.

Haltija värähti. Ehkä Mikaelin edellisillan syytöksessä oli jotain perää? Mutta oli hänkin oikeassa: haltijan piti olla etäinen. Ei olisi ollut sopivaa, jos Mahla noin vain ystävystyisi jokaiseen, jonka kohtaa. Henkihän siinä pakahtuisi! Mihin metsän asukkaat voisivat sitten turvata, jos heidän suojelijansa olisi puolueellinen!

Irvistäen itselleen Mahla jatkoi päättäväisesti aamiaisen tekemistä. Ei haltijalla ollut varaa pohtia tuollaisia. Ei missään nimessä. Kyllä Mikaelkin sen tiesi, Mahla ei vain käsittänyt, miksi tonttu oli ottanut asian esille. Synkeänä haltija tuumi, että Mika ajatteli liikaa sydämellään ja liian vähän päällään. Hölmö mies.

"Huomenta. Eikö nyt ole aika aikaista olla jalkeilla?"
Mahla säikähti niin, että oli vähällä pudottaa leivän käsistään. Hän kääntyi katsomaan unenpöppöräistä tonttua, joka haukotteli parhaillaan makeasti.
"Huomenta", hän vastasi, ja Mika väläytti hänelle ilkikurisen hymyn.
"Sinä pelästyit", toipilas huomautti, virnuillen edelleen. "Teitkö jotain luvatonta?"
Mahla tuhahti.
"En tietenkään. Luulin vain, että nukkuisit ainakin puoleen päivään."
"Ehei, herään aina näihin aikoihin."
"Niinkö?" Mahla ihmetteli. "Miksi?"
"Näkee auringonnousun."
"Kyllä se aurinko nousee ilman sinuakin."
"Mistäs sen tietää", tonttu kujeili.

Mahla hymyili viedessään Mikaelille aamiaista tarjottimella. Hän laski kantamuksensa toisen ulottuville ja istahti myös alas.
"Kuinka voit?" haltija kysyi Mikan haukatessa leipää.
"Vähän särkee ja kylki tuntuu kankealta, mutta muuten oikein hyvältä", toinen hymyili. "Kyllä sinä asiasi osaat."
Mahla vakavoitui ja laski katseensa.
"Niin kai."

He mutustivat kaikessa rauhassa päivänvalon kirkastuessa ikkunoiden takana.
"Osaatko sanoa, milloin saan palata tonttujen luo?" Mika kysyi äkisti, katse ikkunoissa. Mahla mietti hetken.
"Jos parannut niin kuin pitää, pääset töpöttämään kotiin ennen juhannusta", hän arveli. Mikael huokaisi helpottuneena.
"Minä jo säikähdin, etten näe tansseja!" hän nauroi. Juhannus oli metsän väelle vuoden tärkein juhla. Se oli ainoa päivä, jolloin kaikki kokoontuivat yhteen juhlimaan ja viettämään aikaa, ilman mitään suurempia kahnauksia tai huolia. Ja tietenkin se oli ainoa päivä, jolloin ei välitetty, vaikka jokunen ihminen olisikin heidät nähnyt. Silloin ei välitetty mistään.

Mahla hymähti.
"Tietenkin näet. Eihän metsätonttu voi jäädä pois juhlista", hän tuumasi katsellen, kuinka Mika letitti hiuksensa hyräillen itsekseen. Samalla hän päätti mielessään, että sallisi itselleen hiukan enemmän tuntemuksia. Eivät tunteet ja myötäeläminen olleet ainakaan Mikaelille pahaa tehneet, miksi ne siis satuttaisivat häntä?

"No, tämä on alku, vaikka luulin jaksavani pitemmälle", Mikael totesi istuuduttuaan vaivalloisesti Mahlan avustuksella kivelle. Muutama päivä oli vierähtänyt vuoteessa, joten Mika oli enemmän kuin iloinen päästyään ulos vähän haukkaamaan happea. Mahla istahti hänen viereensä kukkia käsissään. Haltija ei ollut suostunut päästämään toipilasta yksinään ulos.
"Ties vaikka kaadut ja loukkaat itsesi vielä pahemmin", hän oli sanonut. Mikael uskoi, että Mahla oli tullut hänen kanssaan myös pitämään seuraa, vaikka tämä ei sitä ääneen sanonutkaan. Mikael oli oikeistaan luullut, että olisi parantunut nopeampaa, mutta jokin kyljen haavassa hidasti sen arpeutumista. Mahla oli arvellut, että veden väki oli vähän myrkyttänyt tonttua ikään kuin varoitukseksi.

Mikael katsahti haltijaa miettiväisenä. Tämä ei huomannut hänen vilkuiluaan, vaan sitoi kukkia toisiinsa heittäen silloin tällöin huonon kasvin pois. Viime aikoina haltija oli käyttäytynyt vähän kummallisesti. Hän oli hymyillyt paljon enemmän, nauranutkin ja mikä omituisinta hän oli alkanut puhella. Ei ainoastaan pakollisia jutusteluita, vaan myös ihan oikeita keskusteluita. Mikaa moinen oudostutti, mutta ei hän ollut lainkaan pahoillaan. Päin vastoin, tonttu oli varsin mielissään tästä uudesta Mahlasta. Epätyypillisesti hän oli myös hillinnyt itsensä, eikä ollut kysellyt muutoksesta mitään. Eihän se mitään räiskyvää ollut, pikemminkin kuin Mahla olisi rentoutunut.

"Mille sinä naureskelet?"
Mika oli huomaamattaan alkanut hymyilemään.
"En millekään", hän vastasi. "Olen vain iloinen, että tulit mukaan."
Mahla virnisti, ennen kuin jatkoi seppeleen punomista.
"Mihin sinä muuten seppelettä?" Mika kysyi katseltuaan hetken toisen puuhia.
"Ajattelin antaa sen Solinalle karvarouskujen lisäksi", kuului vastaus. Mikael rypisti otsaansa. Solina oli läheisen järven haltija.
"Menetkö hänen luokseen?" tonttu kysyi.
"Menemme molemmat", Mahla vastasi. "Käydään näyttämässä sitä sinun haavaasi."
"Mutta en jaksa kävellä sinne asti."
"Emme kävelekään sinne asti. Solina tulee tänne."

Solina saapuikin pian. Hän tervehti heitä iloisesti seistessään polviaan myöten ojan vedessä, eikä noussut kuivalle maalle ollenkaan. Haltija oli myös erittäin ilahtunut laatikollisesta karvarouskuja ja kukkaseppeleestä, jonka Mikael laski hänen hiuksilleen.
"Kiitos, mitä tahdotte vastalahjaksi?" haltija kysyi ihaillen peilikuvaansa veden pinnasta.
"Hänen kyljessään on haava, joka ei tunnu tervehtyvän", Mahla selitti nykäisten Mikan paidan hihaa, jotta tämä nostaisi helmaa. Mikael teki kuten pyydettiin, ja Solina kumartui lähemmäksi. Hän tutki haavaa pitkän tovin, mutta Mikael mietti mahtoiko hänen vatsalihasten siveleminen ja lantion kutittaminen liittyä haavojen parantamiseen mitenkään.
"Tämän pitäisi auttaa", Solina lopulta sanoi ja ojensi Mahlalle pienen purkin jotakin vihreää tahnaa. "Se poistaa myrkyn ja Mikael pääsee toipumaan ihan tosissaan."
Järven haltija hyvästeli heidät kehottaen Mikaa käymään järvellä, jos haavasta tulisi vielä ongelmia, ja pulahti sitten veteen. Mikael katsoi ihmeissään puroon sulautuneen haltijan perään.
"Hän on kaunis", tonttu totesi. "Ei ihme, että niin moni on hukkunut järveen."
Mahla vilkaisi häntä pikaisesti.
"Niin kai, varo, ettei hän houkuta sinua", metsän haltija vastasi terävästi. Mikael irvisti ajatukselle. Veden väkeä ei tosiaan kannattanut ärsyttää.
"Lähdetäänkö takaisin? Jaksatko?" Mahla kysyi hetken päästä. "Kohta sataa"

Tosiaan, ennen kuin he olivat kotona, alkoi tihuttaa vettä. Koska ei satanut rankasti he päättivät jatkaa matkaansa. Olivathan se sateisiin tottuneet, ja oli hyvin mukavaa haistella tuoksuvaa metsää. Mikael huomasi Mahlan pitävän katseensa maassa melkein koko matkan. Yleensä haltija pysähtyi tuon tuostakin poimimaan ja tutkimaan jotakin.

Kun he viimein pääsivät Mahlan mökille, he olivat molemmat läpimärkiä. "Jos nyt tulee nuha, niin syytän sinua", Mikael tuumasi riisuessaan märät vaatteensa pois, kietoutuessaan vilttiin ja lysähtäessään tutuiksi käyneille tyynyille. Mahla sytytti takkaan tulen ja vaihtoi kuivaa ylle.
"Otan vastuun", haltija nauroi nyhtäen viltin tontun päältä "Laitetaan tämä mömmö haavaan."
Hän avasi Solinalta saamansa purkin ja levitti vakain käsin tahnaa hieman tulehtuneen näköisen haavan päälle. Pyyhkäistyään sormensa nenäliinaan Mahla sitoi naarmun parhaansa mukaan ja istahti lattialle tulen loimuun.

He istuivat kuivattelemassa pitkään, eikä kumpikaan sanonut mitään. Tonttu katseli kulmat kurtussa, kuinka Mahla tuijotti lasittunein silmin tuleen.
"Oletko kunnossa?" Mikael kysyi äkisti yllättäen itsensäkin. "Vaikutat vähän poissaolevalta."
Mahla katsahti häntä ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta napsautti sen takaisin kiinni.
"Olen, kai", hän vastasi mietittyään ensin, mitä sanoisi. "Olen vain... miettinyt."

Jokin toisen äänensävyssä sai Mikaelin ryhdistäytymään.
"Sitä, mitä sanoit jonkin aikaa sitten", haltija jatkoi kääntämättä katsettaan takan liekeistä. "Sitä... tunnejuttua."
Mikael joutui muistelemaan hetken, mistä Mahla puhui.
"Ai niin! Anteeksi, jos loukkasin sinua! Ei ollut tarkoit-"
Mutta Mahla pudisti päätään.
"Ei, ihan hyvä kun sanoit", hän myönsi huokaisten. "Nyt olen yrittänyt... rentoutua vähän."
"Sen huomaa", Mikael nauroi ja taputti Mahlaa päälaelle. "Hienoa!"
Mahlan vakava olemus huolestutti Mikaa hieman, eikä hänen piristysyrityksensä näyttänyt toimivan alkuunkaan. Mahla vakavoitui entisestään, jos se edes oli mahdollista.
"Etkö tykkää olla tunteellinen?" Mika kysyi.
"En. Minua on alkanut ahdistamaan", Mahla myönsi ja nousi ripeästi jaloilleen.
"Mikä niin?" Mikael ihmetteli katsellen nyt jo tosissaan huolissaan toisen ilmeettömiä kasvoja. Mahla ei vastannut hänen katseeseensa.
"Se, että sinä paranet ja lähdet pois", haltija sanoi vaimeasti. "Öitä."
Niine hyvineen ja kiipesi parvelle ja jätti hölmistyneen Mikaelin miettimään, mitä oli tarkoittanut.

Se oli ihan tyhmää, Mahla tiesi, mutta hän ei voinut mokomalle mitään, ja vaikka hän kuinka yritti päästä eroon kaikista ihmeellisistä ajatuksista ja päähänpistoista, ne palasivat sitkeästi takaisin. Jos ei muualle, niin sitten hänen uniinsa. Oikeistaan hänellä ei ollut mitään valittamista. Juhannukseen oli enää muutama päivä, ja Mikael oli parantunut tarpeeksi ontuakseen kotiinsa juhlimaan.
Juuri se olikin ongelma.

"Ha!" Mikael riemuitsi tallustettuaan varovasti koko matkan kaivolta sisälle mökkiin. "Ilman keppejä!"
Mahla pyöräytti silmiään ja kopautti tonttua toruvasti kirjalla olkapäähän.
"Et saisi rasittaa jalkaasi turhaan", hän moitti, mutta ei voinut olla virnistämättä Mikaelin voitontanssille, joka päättyi paukahdukseen Mikan lyötyä päänsä hyllynreunaan.
"Älä huoli. Kävin vain pönkittämässä itsetuntoani", tonttu lohdutti hierottuaan sadatellen päätään.

Mahla hymyili hänelle olkansa yli, mutta jatkoi pian kirjoittamista Mikaelin pakatessa vähäisiä tavaroitaan. Hän lähtisi iltasella takaisin kyläänsä, heti kun ilma vähän viilenisi.
"Tuota..."
Epävarma lausahdus kuulosti niin epämikamaiselta, että Mahla tuumasi keikahtaa tuolilta.
"Niin?" hän kannusti. Seurasi pieni ahdistunut hiljaisuus.
"Tuletko sinä mukaan... tai siis saattamaan minua?" Mikael kysyi tovin kuluttua. Mahla oli huomaamattaan lopettanut kirjoittamisen ja tuijotti raapustamaansa riviä kuin se olisi ollut kauhean kiinnostava.
"Tuntuuko, että jalkasi eivät kanna", hän naurahti. "Kyllä iso mies kotiin osaa."
Haltija nielaisi ja kääntyi ympäri jakkarallaan nähdäkseen tontun.
"Mutta jos tahdot... seuraa, voin toki tulla, ainakin purolle asti", hän jatkoi painaen katseensa käsiinsä. Mikael hymyili leveästi.
"No hyvä! Luulin, että annat minun vaeltaa susien suuhun!"
Mahla ei viitsinyt huomauttaa, etteivät sudet tontuista välittäneet.

Hän kääntyi takaisin työnsä puoleen kaikki aikaisempi ahkeruus valuneena jonnekin lattianrakoon. Suurin osa hänen tahdonvoimastaan meni siihen, kun hän keskittyi olemaan huomaamatta ikävää tunnetta, joka kaihersi hänen rintaansa ja joka voimistui kiristäväksi solmuksi vatsaan sitä mukaa kun aurinko painui lähemmäs horisonttia.

"No niin", Mikael huokaisi parin tunnin kuluttua ja nousi ylös. Hän oli istunut lukemassa mökin vastakkaisella seinustalla. "Jokohan siellä nyt pystyy liikkumaan sulamatta?"
Varovasti hän kokeili jalkaansa, mutta nappasi sitten nöyränä kepin mukaan. Ei voinut olla liian innokas, ettei tarvitsisi viettää koko loppuikäänsä rampana.
"Mahla?"
"Niin?"
"Lähdetäänkö?"
Mahla hymähti ja nousi vastahakoisesti ylös. Laskettuaan sulkakynän käsistään Hän sulki oven heidän perässään ja lähti Mikan kanssa kulkemaan rauhallisesti metsän halki. Yleensä hän nautti heidän yhteisestä iltakävelystään metsässä, mutta nyt hän olisi mieluummin vetänyt verhot alas ja jättänyt koko touhun väliin.

Mikaelista oli tullut suurempi ongelma kuin Mahla oli uskonut. Ei sillä, ettäkö tämä ei olisi toipunut kunnolla tai että hän olisi käyttäytynyt miten sattuu, päin vastoin Mikael oli oikein mallipotilas. Vika oli siinä, että vaikka Mahla miten pyöritteli ja järkeili, hän ei halunnut Mikan lähtevän. Hän tiesi, ettei toinen olisi kaukana, ei metsä niin iso ollut, mutta ajatus siitä, ettei Mikael olisi juuri tuossa, hänen vieressään, tuntui ikävältä. Suorastaan kauhealta! Mahla olisi niin mielellään aamulla herätessään voinut aina herättää Mikan ja saada palkakseen joko hyvät huomenet tai ärtynyttä murinaa, päivästä riippuen. Hän tahtoi edelleen nähdä Mikaelin hymyilevän hänelle ja kiusaavan häntä milloin mistäkin. Hän tahtoi vieläkin, että Mikael kävisi tulevaisuudessakin peittelemässä hänet, mikäli hän torkahti ulos, tai nauraa Mikan kömpelölle kävelylle, jos jalka oli yöllä päässyt kohmettumaan.

Ei olisi koskaan pitänyt kuunnella Mikaelia ja nauttia inhimillisyydestä. Ei olisi koskaan pitänyt kohdella ketään ystävänä, ei läheisenä. Ei olisi koskaan pitänyt ajatella tunteiden pohjalta, eikä kuunnella mieluummin omatuntoa kuin järkeään. Ei olisi koskaan pitänyt päästää itseään retkahta...

Mahla pysähtyi kuin olisi kävellyt seinään.
Hän ei halunnut ottaa enää askeltakaan, ja se jos mikä osittain kummastutti, osittain ahdisti metsän haltijaa.
"Mahla?" Mikael oli ehtinyt ottaa pari askelta enemmän ja palasi nyt haltijan luokse. "Oletko kunnossa?"
Mahla räpsäytti silmiään kuin olisi herännyt horteesta.
"Tämä on typerää", hän puuskahti. Mika kohotti kulmiaan.
"Mikä niin? Minun saattaminenko?" hän ihmetteli. Mahla pudisti päätään.
"En tahdo päästää sinua menemään", haltija sanoi koruttomasti kohtaamatta Mikan katsetta.
"Enhän minä kauas mene", tonttu huomautti laskien kätensä Mahlan olalle. "Olen vain toisessa osassa metsää."
"Niin mutta", Mahla aloitti. Miten hän voisi Mikaelille selittää, kun ei itsekään täysin ymmärtänyt. "Mutta sinä et ole täällä, minun kanssani."
Hän nielaisi taas tietäen kuulostavansa typerältä.
"Et ole..." haltija kohotti arasti katseensa, "... minun."
"Pitäisikö minun olla?" Mikael kysyi. Mahla ei ollut ennen kuullut Mikan puhuvan noin pehmeästi.
"Pitäisi", hän vastasi ennen kuin ehti muotoilla asiansa toisin. Mikael naurahti ja kiersi kätensä haltijan ympärille.
"Uskomatonta, että olet elänyt ties kuinka kauan, etkä osaa edes ilmaista kunnolla itseäsi", hän kehräsi rutistaen Mahlaa itseään vasten. Mahla ei vastannut vaan hautasi lähes epätoivoisesti kasvonsa Mikan olkapäähän. Hän puristi tontun paitaa ja pitkää lettiä käsiinsä tahtomatta päästää irti.
"Olisit sanonut jotain aikaisemmin", Mikael kuiskasi löysäten rajua halaustaan ja sipaisi hiuksia haltijan kasvoilta.

"En... ajatellut", Mahla mutisi nojaten kosketukseen. Mikael suuteli häntä otsalle ja silitti tämän kasvoja.
"Hölmö", tonttu sanoi vuorostaan Mahlan poskea vasten, ennen veti tämän takaisin syliinsä ja suuteli metsän haltijaa niin kiihkeästi kuin uskalsi. Haltija oli ehkä ihan pihalla omista tuntemuksistaan, mutta Mika tiesi vallan mainiosti, mitä hänelle kuului, eikä lupa suudella tarkoittanut vielä, että saisi heittä hienovaraisuuden nurkkaan.

Lopulta he malttoivat lopettaa suukottelunsa ja palata todellisuuteen. Tosin, Mahlan kädet olivat yhä Mikaelin kaulan ympärillä, eikä Mika lopettanut Mahlan niskavillojen pörhistelyä.
"Joudun silti päästää sinut menemään", Mahla sanoi hiljaa kuin peläten rikkovansa hetken tunnelmallisuuden. Hänellä oli mukavan kevyt olo, eikä ilta tuntunutkaan enää niin vastenmieliseltä kuin hetki sitten. Mikael hymyili.
"Niin, mutta nyt tiedät, että tulen takaisin. Ja nopeammin kuin uskotkaan", hän tuumasi painaen pusun haltijan poskelle. Mahla hymyili ja päästi irti antaakseen tontun mennä.
"Niinpä niin", hän huokaisi edelleen hymyillen kuin seonnut, vaikka Mikael otti jo muutaman askeleen eteenpäin, ja hän kääntyi lähteäkseen.

"Mahla, muuten", Mikael huikkasi vielä. Mahla kääntyi kulmat kohollaan.
"No?"
"Kai me menemme juhannusjuhliin?"
Mahlan hymy leveni. 'Me?'
"Totta kai, jos koipesi kestää", hän nauroi ja heilautti kättään lähtiessään mökkiään kohti.

Hän ei ollut ennen huomannutkaan, kuinka kaunis kesäyö olikaan.